#15 Kengät jalkaan ja asiaa synnytyspelosta

Kengityspäivä teki Funalle taas vähän tiukkaa ... Käyttäytyminen kyllä paranee joka kengityskerrasta, mutta vielä tänäänkin piti etujalkoja laitellessa hyppiä yläpystyä. En tiiä! Tamma ei ole kyllä yhtään sen näköinen että sitä sattuisi, seisoo aikansa hiljaa paikoillaan ja sit kerää takajalat alle ja pomppaa.. ? Lisäksi etujalkoja kengittäessä tamma alkoi hiota kaulasta ja niskasta että ottaisko kolmen jalan varassa seisominen sen verran kunnon päälle että pitää sen takia kapinoida vastaan?

Luovuin ajatuksesta että tänne saataisiin enää kunnon talvea ja kengittäjän kanssa yhteistuumin päätettiin jättää tilsakumit pois. Hokkikengät on kuitenkin vielä alla jos nää pääkallokelit vielä jatkuu. Seuraava kengitys sattuu kuitenkin huhtikuun loppupuolelle tai toukokuun alkuun niin ei sitten ole kumit hautomassa kavion pohjia kun säät alkaa lämmetä.

Asiaa oman navan ympäriltä
Torstain tunnin jouduin siirtämään viikolla eteenpäin kun meille sitten kuitenkin järjestyi perhevalmennusryhmä. Vuoden vaihteessa perhevalmennukseen haluavia ei ollut meidän lisäksi kuin yksi pariskunta ja se ei sitten riittänyt kun minimi oisi ollut kolme perhettä. Meneehän tämä vähän viimetippaan kun laskettuun aikaan on aikaa jäljellä enää 2,5 viikkoa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ensimmäinen kokoontuminen on siis huomenna ja toinen torstaina.

Olo on muuten ollut ihan hyvä. Maha ja "Sintti" alkaa pikkuhiljaa laskeutua niin hengittäminen on alkanut helpottua mutta vielä odottelen että pääsisin tästä järkyttävästä närästyksestä eroon. Sairaalakassi on jo pakattuna samoin kun vauvan kotiinlähtövaatteet ja -tarvikkeet omassa korissaan. Synnytystä en oo osannu oikeestaan millään lailla jännittää etukäteen, mies hoitaa sen puolen (; Aikaisemmin oon ollu kyllä hyvinkin synnytyskammoinen ja vannoin ääneen vielä 1,5 vuotta sitten että adoptoin ennemmin kun käyn yhtään lasta alakautta synnyttämään.. Ja ihan oikeasti olin asiasta täysin varma vielä tuolloin mutta niin se vaan vauvakuume muuttaa mieltä. En kiellä etteikö asia olisi puistattanut sillon kun tein positiivisen raskaustestin tai vielä viime syksynä, mutta jätin lukematta kaikki kauhutarinat netistä, kieltäydyin kuuntelemasta yhtään pelotetarinaa ihmisiltä ympärilläni ja annoin itselleni aikaa tottua ajatukseen. Nyt mieli on positiivinen ja olo on vahva; Kyllä minä pärjään!

En ymmärrä miksi ihmisillä on tarve alkaa jauhamaan niitä kauhutarinoita varsinkin ensisynnyttäjälle, jolla ei vielä ole minkäänlaista käsitystä tulevasta. Ihan mielelläni kyllä kuuntelen muiden kokemuksia, mutta tarvitseeko niitä alkaa suurentelemaan ja värittämään mielikuviksella jos taka-ajatuksena on vain saada toinen menettämään yöunensa. Jopa lähimmät ystävät, joiden mielipide ja kokemukset ovat minulle niitä tärkeimpiä, vai tuleeko se ihan huomaamatta vaikka olen moneen otteeseen pyytänyt että jos ei ole mitään positiivista sanottavaa niin puhutaan jostain muusta. Oma äitini kuitenkin ansaitsee kultaisen kiitoksen kaikesta positiivisesta tuesta jota olen odotusaikana saanut. Äitini on osannut ajatella asioita monelta kantilta ja hänen kanssaan olen voinut käydä asioita läpi oikeassa mittasuhteessa.

Levollisin mielin jään odottelemaan lähtölaukausta ja lupaan kirjoittaa tulevat koitokset myös tänne sellaisina kuin ne oikeasti ovat jos siitä vaan on kenellekään yhtään apua.