Kengityspäivä teki Funalle taas vähän tiukkaa ... Käyttäytyminen kyllä paranee joka kengityskerrasta, mutta vielä tänäänkin piti etujalkoja laitellessa hyppiä yläpystyä. En tiiä! Tamma ei ole kyllä yhtään sen näköinen että sitä sattuisi, seisoo aikansa hiljaa paikoillaan ja sit kerää takajalat alle ja pomppaa.. ? Lisäksi etujalkoja kengittäessä tamma alkoi hiota kaulasta ja niskasta että ottaisko kolmen jalan varassa seisominen sen verran kunnon päälle että pitää sen takia kapinoida vastaan?
Luovuin ajatuksesta että tänne saataisiin enää kunnon talvea ja kengittäjän kanssa yhteistuumin päätettiin jättää tilsakumit pois. Hokkikengät on kuitenkin vielä alla jos nää pääkallokelit vielä jatkuu. Seuraava kengitys sattuu kuitenkin huhtikuun loppupuolelle tai toukokuun alkuun niin ei sitten ole kumit hautomassa kavion pohjia kun säät alkaa lämmetä.
Asiaa oman navan ympäriltä
Torstain tunnin jouduin siirtämään viikolla eteenpäin kun meille sitten kuitenkin järjestyi perhevalmennusryhmä. Vuoden vaihteessa perhevalmennukseen haluavia ei ollut meidän lisäksi kuin yksi pariskunta ja se ei sitten riittänyt kun minimi oisi ollut kolme perhettä. Meneehän tämä vähän viimetippaan kun laskettuun aikaan on aikaa jäljellä enää 2,5 viikkoa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ensimmäinen kokoontuminen on siis huomenna ja toinen torstaina.
Olo on muuten ollut ihan hyvä. Maha ja "Sintti" alkaa pikkuhiljaa laskeutua niin hengittäminen on alkanut helpottua mutta vielä odottelen että pääsisin tästä järkyttävästä närästyksestä eroon. Sairaalakassi on jo pakattuna samoin kun vauvan kotiinlähtövaatteet ja -tarvikkeet omassa korissaan. Synnytystä en oo osannu oikeestaan millään lailla jännittää etukäteen, mies hoitaa sen puolen (; Aikaisemmin oon ollu kyllä hyvinkin synnytyskammoinen ja vannoin ääneen vielä 1,5 vuotta sitten että adoptoin ennemmin kun käyn yhtään lasta alakautta synnyttämään.. Ja ihan oikeasti olin asiasta täysin varma vielä tuolloin mutta niin se vaan vauvakuume muuttaa mieltä. En kiellä etteikö asia olisi puistattanut sillon kun tein positiivisen raskaustestin tai vielä viime syksynä, mutta jätin lukematta kaikki kauhutarinat netistä, kieltäydyin kuuntelemasta yhtään pelotetarinaa ihmisiltä ympärilläni ja annoin itselleni aikaa tottua ajatukseen. Nyt mieli on positiivinen ja olo on vahva; Kyllä minä pärjään!
En ymmärrä miksi ihmisillä on tarve alkaa jauhamaan niitä kauhutarinoita varsinkin ensisynnyttäjälle, jolla ei vielä ole minkäänlaista käsitystä tulevasta. Ihan mielelläni kyllä kuuntelen muiden kokemuksia, mutta tarvitseeko niitä alkaa suurentelemaan ja värittämään mielikuviksella jos taka-ajatuksena on vain saada toinen menettämään yöunensa. Jopa lähimmät ystävät, joiden mielipide ja kokemukset ovat minulle niitä tärkeimpiä, vai tuleeko se ihan huomaamatta vaikka olen moneen otteeseen pyytänyt että jos ei ole mitään positiivista sanottavaa niin puhutaan jostain muusta. Oma äitini kuitenkin ansaitsee kultaisen kiitoksen kaikesta positiivisesta tuesta jota olen odotusaikana saanut. Äitini on osannut ajatella asioita monelta kantilta ja hänen kanssaan olen voinut käydä asioita läpi oikeassa mittasuhteessa.
Levollisin mielin jään odottelemaan lähtölaukausta ja lupaan kirjoittaa tulevat koitokset myös tänne sellaisina kuin ne oikeasti ovat jos siitä vaan on kenellekään yhtään apua.
Pari viikkoa sitten Kutsukaa kätilö - ohjelmassa oli aiheena tämä. Siinä sanottiin, että ihmiset, joille on puhuttu synnytyksestä positiivisesti ja luonnollisesti, eivät osaa pelätä sitä. Tätä oli siis tv-sarjan mukaan tutkittu joidenkin alkuasukasheimojen parissa. Muistan kyllä vastaavaa lukeneeni.
VastaaPoistaSynnytystähän ei voi suunnitella. Luonto hoitaa asian sillä tavalla kivasti, että loppuvaiheessa olo on niin tukala (närästys yms, joista mainitsetkin), että ajatus synnytyksestä tuntuu vapauttavalta, ei enää pelottavalta. :D
Minä päätin ennen esikoistani, että kukaan elukka ei synnytä paikallaan. Niinpä kävelin varmaan kilometrejä pitkin sairaalan käytävää ja se kyllä helpotti. Toise lapsen synnytys olikin sitten ihan erilainen. Mutta ulos tulivat molemmat, ja kolmen viikon kuluttua olin jo satulassa!
Tsemppiä viime metreille! Äläkä lue vauvakeskustelupalstoja. Ne tekevät hulluksi ja epävarmaksi. Järjen ääntä sain itse kuunnella äidiltäni ja siskoiltani. Kaikki, mikä on oppikirjan mukaan oikein, ei välttämättä mene niin käytännössä. Oli kyse sitten raskaudesta, synnyttämisestä, imettämisestä tai vauvanhoidosta.
Kiitos! Kyllä mie ainaki ostan tuon siun väitteen. Mieli tosiaan on ollut hyvä ja vahva kun älysin jo heti alkuraskauden jälkeen jättää keskustelupalstat ja foorumit rauhaan ja sen huomaan kyllä omasta miehestäni kun hänen jo isiytyneet kaverit ovat hyvinkin värikkäästi jakaneet kokemuksiaan niin tuntuu tuota ukkorukkaa pelottavan enemmän edessä oleva koitos kuin minua :D
VastaaPoista:) Synnytyt on oikeastaan maailman luonnolisin juttu, vaikka ne lapset ei sieltä pieraisemalla synny. Tosin itse taisin kuvitella niin, kun esikoisen synnytyksessä sanoin, että täytyy päästä vessaan ja sitten mietin, että mitenkäs on, kun on kielletty ettei se ponnistaa. Kätilö hymyili ja sanoi, että vahingossa sinä et sitä lasta synnytä. Edes pönttöön.
PoistaOmista vaimoistaanhan ne miehen kaverit puhuu. EIvät sinusta ja sinun toipumisestasi. ;-)
:D näinpä!
VastaaPoistaYrittääkää olla välittämättä mitä Jani on kertonut! Puhuu mitä sylki suuhun tuo! Oot varmaan huomannu! Miula Roosan synnytys oli helpompi kun Riian. Pelkäsin enemmän ja sattu enemmän. Tiesin paremmin mitä tapahtuu siksi pelotti.
VastaaPoistaSe tunne kun saat vauvan ensimmäistä kertaa syliin <3 Kaikki unohtuu <3
Usko pois kaikki menee hyvin ja mieskin sen kestää! Yritä lepäillä ja nukkua. Ja meillä saa käydä! ( Sanon Janille että nyt turpa tukkoon! Ei saa pelotella!)
T: Riitta
Kiitos, elä sitä Jania hirviästi moukuta, hänellä on ainaki huumori kulkenut matkassa ja pääosin positiivisia on ollu ne kokemukset mitä on kertonut ;D
Poista